Suomi ei ole yritys, Sipilä hyvä!
Hallitus joutui tekemään pienen myönnytyksen työmarkkinajärjestöille, kun se suostui lykkäämään työttömyysturvaan kohdistuvia säästöjä. Kuvaan hallituksen tehokkaasta ja päämäärätietoisesta työskentelystä syntyi pieni särö.
Tähän asti hallituksen alkutaipaleesta on uutisoitu suoranaisena menestystarinana, ja media on ylistänyt Sipilän johtamistaitoja. Hallituksen muodostaminen näyttäytyi selkeänä ja hallittuna prosessina, jossa edettiin visiosta strategian kautta toimenpiteisiin. Sipilä on huolehtinut joukkonsa hyvästä yhteishengestä ja työskentelyilmapiiristä. Hän on suhtautunut kritiikkiin ymmärtäväisesti mutta kannustanut kritisoijia omaksumaan uudistuksille myönteistä mielialaa.
Kyllä, Sipilä epäilemättä on hyvä yritysjohtaja. Sipilän ongelma on, että Suomi ei ole yritys.
Yrityksellä on yleensä yksi selkeä tehtävä: voiton tuottaminen. Yrityksellä on myös yksi tai useampia tuotteita, joiden kautta visio ja strategia on helppoa määrittää. Onnistumista on helppoa mitata sillä, ostavatko ihmiset tuotetta ja tuottaako yritys rahaa.
Valtiolla ei samalla tavalla ole yhtä yhteistä tavoitetta. Pikemminkin valtio tarkoittaa sitä, että miljoonat ihmiset, joilla on erilaiset toiveet, tarpeet ja unelmat, yrittävät keskenään luoda yhteisen elämän pelisääntöjä. Yksi tavoittelee materiaalista rikkautta ja haluaa tehdä paljon töitä sen eteen. Toinen arvostaa leppoisaa vapaa-aikaa, vaikka se vaatisi tinkimistä elintasosta. Kolmannelle sivistys ja kulttuuri ovat tärkeintä kaikesta.
Jopa silloinkin, kun eri ihmisillä on samanlaiset henkilökohtaiset tavoitteet, ovat heidän etunsa usein ristiriidassa keskenään. Päätös, joka hyödyttää yrityksiä, voi tuottaa vahinkoa palkansaajille. Päätös, joka parantaa palkansaajan asemaa, ei välttämättä auta työkyvytöntä tai eläkeläistä. Kun työmarkkinajärjestöt istuvat neuvottelupöydässä, eivät ne ole pyrkimässä yhteiseen päämäärään vaan kamppailemassa omiensa puolesta tilanteessa, jossa niiden välillä vallitsee intressiristiriita.
”Minun on vaikeaa ymmärtää sitä, miksi me emme pääse tästä säästöjen kitinästä uudistamisen moodiin”, vastasi Sipilä eduskunnassa oppositiopuolueiden kritiikkiin hallitusohjelmasta. Politiikassa yhteiseen moodiin ei päästä, koska yhteistä tavoitetta ei ole. Ainoastaan totalitaristisissa valtioissa vallitsee hallinnon sisällä yksimielisyys poliittisen päätöksenteon suunnista. Jos kukaan ei kitisisi, osoittaisi kadulla mieltään tai jollain muulla tavalla kyseenalaistaisi hallituksen tavoitteita, pitäisi olla vakavasti huolissaan demokratian tilasta.
Edes yksittäisellä julkisella palvelulla ei ole vain yhtä tavoitetta. Esimerkiksi koulun pitää tuottaa tietoa ja sivistystä, vähentää eriarvoisuutta, auttaa lapsia kasvamaan tasapainoisiksi ihmisiksi, antaa valmiuksia työelämään, tarjota jokaiselle lapselle mahdollisuus saada omat kykynsä käyttöön sekä opettaa yhteiskunnan (keskenään ristiriitaisia) arvoja. Kaiken lisäksi jokainen lapsi on erilainen, joten oikeaa suuntaa joudutaan yhä uudestaan ja uudestaan hakemaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Siksi koulun arjessa pitää olla aikaa tasapainoilla erilaisten päämäärien välillä ja toisinaan korjata kurssia.
Onko tämä erilaisten päämäärien välillä pallottelu juuri sitä paljon puhuttua julkisen sektorin tehottomuutta? Minusta se on pikemminkin ymmärrystä siitä, että ihmiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi kasvaminen on monimutkainen asia. Olisi helppoa olla tehokas, jos ei tarvitsisi seurata mitään muuta mittaria kuin tuotteen valmistuskustannuksia ja myyntilukuja. Vaatimus kouluopetuksen tehostamisesta johtaakin helposti siihen, että luovutaan osasta koulun päämääriä. Mutta jos lakkaamme välittämästä vaikkapa oppilaiden henkisestä hyvinvoinnista tai eettisestä kasvusta, voivat seuraukset muilla yhteiskunnan alueilla olla arvaamattomat.
”Strategista johtamista noudatetaan jo lähes kaikilla elämänalueilla”, sanoi Sipilä eduskunnassa. ”Nyt oli korkea aika tuoda se myös politiikkaan.” Toivottavasti Sipilä ymmärtää, että valtio on monimutkaisempi ja moniarvoisempi asia kuin kenties yksikään niistä muista elämänalueista, joilla strategista johtamista noudatetaan. Uskottava valtionjohtajuus edellyttää vähintään sen tunnustamista, että pääministerin oma tapa hahmottaa todellisuutta on vain yksi monista ja että oikea konsensuksen tavoittelu vaatisi loputonta neuvottelua ja kompromissien tekemistä.
Toinen vaihtoehto on, että hallituksesta strategioineen muodostuu yksimielisyyden saareke, joka elää omaa elämäänsä oppositiosta tai muusta yhteiskunnasta välittämättä. Silloin poliittiset ristiriidat siirtyvät kaduille. Tästä on jo merkkejä nähtävissä: pelkästään tulevan viikon aikana järjestetään Helsingissä kaksi hallituksen politiikan vastaista mielenosoitusta, joihin kumpaankin odotetaan tuhansia osallistujia.
Tämänkaltaista kansalaisten aktivoitumista en muista koskaan aikaisemmin nähneeni, ja jännittyneenä odotan, miten hallituskausi etenee. Oli sitten kysymys koulusta, työmarkkinaneuvotteluista tai politiikasta, suoraviivainen tehokkuuden tavoittelu voi johtaa arvaamattomiin seurauksiin.