Raha ei saa ohjata psykologista päätöksentekoa

(Kirjoitus on julkaistu Psykologi-lehdessä 6/2016.)

Psykologin tehtävä on ottaa asiantuntijana kantaa siihen, miten asiakasta voidaan parhaiten auttaa. Poliitikkojen tehtävä puolestaan on päättää, millaista apua tarjotaan julkisena palveluna ja paljonko siihen laitetaan rahaa. Periaatteessa näiden roolien ero on yksiselitteinen, mutta käytännössä se on vaarassa hämärtyä.

Kun julkisissa palveluissa on niukasti rahaa, ei aina pystytä tarjoamaan sellaista hoitoa, joka psykologisen tiedon varassa olisi asiakkaalle parasta. Silloin priorisoidaan: tiukennetaan psykologisten tutkimusten tai asiakkuuden kriteereitä, harvennetaan käyntien välejä tai lyhennetään hoitojaksoja.

Johtaviin virkamiehiin kohdistuu painetta osoittaa, että annetuilla rahoilla pystytään tuottamaan kaikki lakisääteiset palvelut. Tämä paine helposti valuu alaspäin asiakastyötä tekeville psykologeille. Esimerkiksi eräässä työpaikassani esimies suoraan toivoi, että psykologit eivät hakisi asiakkailleen neuropsykologista kuntoutusta sen jälkeen, kun jossain vaiheessa vuotta kuntoutusrahat loppuivat.

Johonkin rajaan asti priorisointi on järkevää. Psykologin asiantuntemus antaa eväitä ottaa kantaa siihen, miten niukat resurssit tulevat käytetyksi parhaiten asiakkaiden hyväksi. Toisinaan niukkuus ohjaa karsimaan työtä oikeista paikoista kuten vähentämään sellaisia psykologin tutkimuksia, joita tehdään enemmän tavan vuoksi kuin aidon tiedon tarpeen takia.

Ongelma syntyy, jos alamme viestiä asiakkaalle tavalla, jossa ammatillinen arvio ja resurssipaineet sekoittuvat. Esimerkiksi omassa koulupsykologin työssäni perustelen toistuvasti vanhemmille ja opettajille psykologisen tiedon kautta, miksi toivottu tutkimus ei ole tarpeellinen. Näissä tilanteissa joudun usein kysymään itseltäni, olenko oikeasti sanojeni takana vai tuntuisiko tutkimus minustakin hyödylliseltä, jos työaikaa olisi käytettävissä enemmän. Uskon, että arkityön rajoitukset alkavat herkästi vaikuttaa havaintoihimme auttamisen mahdollisuuksista.

Jos oikeutamme avun rajaamista ammatillisilla perusteilla, vaikka tosiasiassa kyse on resursseista, annamme asiakkaalle väärän palautteen tilanteestaan. Pahimmassa tapauksessa asiakkaan kokema tarve tulee mitätöidyksi.

Paitsi asiakkaalle voimme antaa väärää viestiä myös poliittisille päättäjille. Julkisella sektorilla työskentelevän psykologin näkökulmasta resurssit saattavat näyttää ulkoiselta reunaehdolta, johon ei voi vaikuttaa. Kuitenkin juuri rahasta käydään jatkuvaa poliittista vääntöä. Poliittisella tasolla arvio resurssien tarpeesta perustuu karkeisiin mittareihin kuten hoitotakuun toteutumiseen.

Poliitikon ei kuulu epäillä, tekeekö terveydenhuollon ammattilainen oikeita hoitopäätöksiä. Jos kaikki ammattilaisten suosittama hoito tarjotaan eikä jonoja synny, näyttää siltä, että resurssia on riittävästi. Niinpä esimerkiksi jättäessään kuntoutussuosituksen tekemättä rahojen loputtua psykologi piilottaa lisäresurssin tarvetta. Tällöin hän tahattomasti vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon siten, että antaa tukensa liian niukalle budjetoinnille.

Ammatillisen riippumattomuuden säilyttäminen budjettipaineiden alla on vaativaa mutta sitäkin tärkeämpää. Meillä psykologeilla on vastuu priorisointien ja niiden seurausten tekemisessä näkyviksi päättäjille ja kansalaisille. Mielestäni Psykologiliitossa tulisikin pohtia, mitkä ovat oikeita keinoja viestiä antamatta jääneestä avusta ja miten jäseniä voidaan tukea tässä viestinnässä.