Onnea, satavuotias Suomi

Mitä vanhemmaksi elän, sitä rosoisemmaksi kuvani itsenäisestä Suomesta muuttuu.

Lapsena tiesin, että Suomi on maailman paras maa. Itsenäisyyspäivän juhlallisuudet kulkueineen, mahtipontisine puheineen ja lippulauluineen vetosivat tunteisiin ja herättelivät ensimmäisiä mielikuvia isänmaallisuudesta.

Hiljalleen aloin ymmärtää, että minun Suomeni ei ole sama kuin kaikkien muiden täällä asuvien Suomi. Maamme pitää sisällään yli viisi miljoonaa tarinaa, yli viisi miljoona unelmaa siitä, millaisen kotimaastaan haluaa. Maamme rakentaminen on ollut jatkuvaa kamppailua erilaisten unelmien välillä, erilaisten tarpeiden ja toiveiden sovittamista yhteen. Jokainen tarina ei ole ollut onnellinen, vaan vaurauden rinnalle mahtuu työttömyyttä ja asunnottomuutta, särkyneitä mieliä ja syrjäytetyksi tulemista.

Viime vuosina on ollut yhä vaikeampaa kohdata sitä, kuinka erilaisia arvoja maamme sisälle mahtuu. Perusoikeuksien puolustaminen ei olekaan itsestään selvää, vaan Suomen tarinaan kuuluvat myös rasismi, muukalaisviha ja ihmisoikeuksien kyseenalaistaminen. Kamppailut huippuluokan koulutuksesta, inhimillisestä sosiaaliturvasta ja kohtuullisista työehdoista eivät ole ohi, vaan näiden asioiden puolustaminen vaatii yhtä kovaa työtä kuin aikanaan niiden rakentaminen.

Lippujuhlilla ja kulkueilla on itsenäisyyspäivänä paikkansa, mutta yhä enemmän kaipaan niiden rinnalle jotain muuta: pysähtymistä sen äärelle, mitä Suomi ja sen historia on kaikessa moninaisuudessaan, hyvine ja pahoine puolineen. Siksi kaikista juhlavuoden tapahtumista vahvimmin minuun on koskettanut yläkouluikäisten suomalaisuusaiheinen näytelmä, jossa kirottiin räntäisiä talvia ja elatiivien ja illatiivien opiskelemista koulussa, rakastuttiin järven rannalla, puolustettiin kiusattua ystävää mutta myös huudettiin rasistiselle huutelijalle: ”Hävettää olla suomalainen!”

Viime kädessä suomalaisuus elää lukemattomissa arkisissa kokemuksissa niin kesämökeillä kuin rakennustyömailla, perhejuhlissa kuin yksinäisissä koti-illoissa, yliopistoluennoilla kuin kehitysvammaisten päivätoiminnassa. Iloitsen siitä, että suuri osa kaikesta, mitä Suomi asukkailleen tarjoaa, on hyvää. Hyvinvointivaltio on tehnyt mahdolliseksi arvokkaan elämän monelle sellaisellekin, joka toisenlaisessa yhteiskunnassa olisi viettänyt vuotensa vaivaistalossa tai raatanut itsensä tehtaassa näännyksiin.

Vähitellen isänmaallisuus on saanut minun mielessäni uuden merkityksen. Se on kasvamista ymmärtämään omaa maatamme yhä laajemmin ja syvemmin, yhä useampien erilaisten ihmisten näkökulmasta. Se on niin onnistumisten kuin ongelmienkin kohtaamista, kykyä arvostaa sellaisia saavutuksia kuten peruskoulu tai neuvolajärjestelmä mutta myös kykyä tunnustaa syrjäytetyksi tulleiden asema ja haluta siihen muutosta. Se on halua tehdä työtä paremman yhteiskunnan puolesta niin läheisten parissa, työelämässä kuin politiikassakin.

Isänmaallisuus on myös avoimuutta uudelle ja halua kehittää Suomea yhä. Monikulttuurisuus ja kansainväliset kohtaamiset lisäävät ymmärrystämme maailmasta ja tuovat uutta hyvää omaan arkeemme. Pitkälti niiden ansiosta Suomi on kehittynyt jatkuvasti paremmaksi maaksi asua jo satojen vuosien ajan.

Paljon onnea satavuotiaalle Suomelle!