Inhimillisyyttä puolustamassa

(Puhe kakkubrunssi-vaalitilaisuudessani 26.2.2017.)

Olen nyt ollut kaupunginvaltuustossa yhden kauden. Toista kertaa ehdolla oleminen on eräänlainen välitilinpäätös: on pysähdyttävä miettimään, mitä valtuustotyö on ollut ja mitä haluan tehdä valtuustossa jatkossa.

Kokemuksena, fiiliksenä valtuustotyö on ollut minulle risteilemistä erilaisissa maailmoissa. Ennen kun aloin toimia politiikassa, minulle tuttuja olivat keskiluokkainen turvallinen oma maailmani, nuorisojärjestökentän innostunut, aktiivinen ja energinen maailma sekä psyykkisen kivun ja ahdistuksen maailma jonka kanssa psykologina työskentelen.

Valtuustossa olen oppinut tuntemaan paljon uusia maailmoita.

On ylellisyyden ja loiston maailma, jossa syödään hienoja kolmen ruokalajin illallisia kaupungintalon juhlasaleissa kristallikruunujen alla. On köyhyyden ja osattomuuden maailma, jonka kohtaan teltoilla ja toreilla. Siellä ihmiset tulevat kertomaan, miten kitkuttavat pienellä eläkkeellä. Toiset eivät tiedä, miten selviävät sen jälkeen, kun omaishoidon tukea leikataan.

On kabinettineuvotteluiden maailma. Politiikan kulissien takana pyörii koko ajan melkoinen draama. Siellä tutustutaan, tullaan ystäviksi. Luottamus ja lojaliteetit merkitsevät paljon. Samalla on koko ajan mietittävä, mikä hyöty luottamuksesta ja ystävyydestä on omien poliittisten tavoitteideni ajamisen kannalta. On hankittava tietoa tuttavuuksien kautta ja mietittävä, milloin ja kelle tietoaan jakaa.

Jos politiikassa toimii, ei voi olla kohtaamatta vihapuheen maailmaa. Itse joudun sen kohteeksi harvoin, mutta monelle tutulleni, jonka kanssa teen politiikassa töitä, raiskaus- ja tappouhkaukset ovat arkipäivää.

On säästöpuheen maailma. Valtuutettuna näen jatkuvasti kalvosulkeisia ja virkamiesten esitelmiä siitä, miten huolestuttava taloustilanne on ja miten paljon kaupungin on säästettävä. Ennen politiikkaan tulemistani opin ajattelemaan: kun halutaan tehdä jotain tärkeää, mietitään ensin, paljonko rahaa siihen tarvitaan ja mistä rahat voisi hankkia. Valtuustossa tällainen ajatus onkin todella radikaali, ja vallitsevan ajatuksen mukaan ykköstavoite on säästöjen aikaansaaminen. Joudun kamppailemaan itseni kanssa, että valtuustossa sanon tämän radikaaliksi tulkitun ajatuksen yhä uudelleen ääneen, vaikka sitä ei haluta kuulla tai se tulee tyrmätyksi.

On konsulttiuudistamisen maailma. Siinä tehdään selvityksiä, miten terveydenhoidossa tai lastensuojelussa toimintoja uudelleen organisoimalla tuotetaan säästöjä, miten asiakassegmentoinnin kautta pystytään tunnistamaan palvelutarpeita ja kohdentamaan sitä kautta voimavarat parhaiten.

Lastensuojelun, vanhustenhoidon, psykiatrian ja terveysasemien työntekijöiden maailma taas on erilainen.  Konsulttiraportit ja säästötoimenpiteet koskevat sitä, mutta työntekijöiden todellisuus ei tunnu sopivan laskelmiin ja konsulttiselvityksiin. Lastensuojelun sosiaalityöntekijä on huolissaan lapsista, joille ei löydy sopivia lastenkotipaikkoja, vaikka samaan aikaan johtavien virkamiesten mielestä sijoituspaikkojen tarve on vähentynyt ja lastenkoteja voidaan lakkauttaa. Psykiatrisen poliklinikan hoitaja ei ehdi hoitaa asiakkaitaan kunnolla. Hänen asiakkaansa eivät halua ryhmäterapiaan, vaikka johtavien virkamiesten mukaan rahat mielenterveyspalveluihin saadaan riittämään, kun hoidetaan asiakkaat yksilökäyntejä tehokkaammin ryhmissä.

Olen viettänyt paljon aikaa sote-uudistuksen maailmassa. Se tarkoittaa, että luen kymmeniä sivuja vaikeaselkoista lakitekstiä ja hallinnollista jargonia markkinamekanismeista ja kapitaatiorahoituksesta. Kun yritän vaikuttaa sote-uudistuksen suuntaan, tuntuu, että uppoan jonnekin ihan omaan todellisuuteensa, joka on irrallaan lastensuojelun sosiaalityöntekijöistä ja mielenterveyspoliklinikan hoitajista. Kun puhun sote-uudistuksesta psykologien, terveydenhoitajien ja sosiaalityöntekijöiden kanssa, nämä kokevat vaikeaksi ymmärtää, mitä on tapahtumassa.

Tämä kertoo, että sote-uudistuksen valmistelussa ollaan väärässä suunnassa.  Ratkaisua sote-palveluiden ongelmiin on lähdetty hakemaan talousteorioista ja markkinakilpailusta, vaikka sitä pitäisi hakea terveysasemien, poliklinikoiden tai sosiaalitoimistojen arkitodellisuudesta. Pitäisi kysyä työntekijältä, mitä pitää tehdä, jotta palveluista saadaan hyviä. Uskon, että työntekijät vastaisivat tähän: Nyt jokaisella lääkärillä, sosiaalityöntekijällä ja psykologilla on oma lokeronsa, jonka rajoja ei saa ylittää. Yksi hoitaa asiakkaan toimeentuloa, yksi vanhemmuutta, yksi mielenterveyttä, yksi päihdeongelmaa. Jos lokeroiden sijaan kaikki ammattilaiset yhdessä miettisivät, miten asiakasta autetaan, saataisiin paljon parempia tuloksia. Juuri  tähän suuntaan sote-uudistusta pitäisi viedä.  Hallituksen mallissa, jossa kaikki eri palikat hajotetaan eri yritysten hoidettavaksi, näin ei tapahdu.

Sote-palveluista minulle tutuin maailma on mielenterveyshoidon maailma. Minulle se on ihmettelemisen maailma, ihmismielen ainutlaatuisuuden kohtaamisen maailma. Kun masentunut tai ahdistunut ihminen tulee minun luokseni, en voi psykologina antaa lääkettä tai selvää ratkaisua ja sanoa, että näin ongelma hoituu. Sen sijaan minun pitää löytää itsestäni myötätunto ja ymmärtämys asiakasta kohtaan, jotta voimme yhdessä yrittää ymmärtää, mihin ongelmaan ollaan hakemassa ratkaisua. En ole tavannut koskaan kahta samanlaista asiakasta, vaan työskentely, lopputulos ja ratkaisut ovat aina vähän erilaisia. Tätä todellisuutta on vaikeaa sovittaa sellaiseen maailmaan, jota sote-uudistuksella rakennetaan – jossa työ pitää tuotteistaa palvelukokonaisuuksiksi, jotta asiakas voisi hankkia niitä maksuseteleillä eri yrityksiltä.

Minulle tuttu on myös koulun maailma. Se on optimistinen ja iloinen maailma, jossa suurimmalla osalla lapsia menee hyvin. Se on myös nopea ja vaativa maailma, jossa vähän erilainen lapsi jää helposti jalkoihin, ellei joku aikuinen pysty tosissaan keskittymään hänen tukemiseensa. Koulupsykologina näen koko sen kirjon pulmia ja hätää, mitä kouluista löytyy: oppimisvaikeuksia, keskittymisen vaikeuksia, vanhempien haasteita toimia lapsen kanssa, ristiriitoja kodin ja koulun välillä, kiusaamista, koulupoissaoloja. Kokemukseni mukaan opettajat ja muut koulun aikuiset haluavat vilpittömästi auttaa, mutta helposti herää hätä, kun keinot ja kädet auttaa erilaisia oppijoita eivät riitä. Koulun arkitodellisuus on erilaista kuin valtuuston säästöpuheen maailma, jossa vakuutetaan, että kouluille on turvattu hyvät resurssit. Samaan aikaan koulun todellisuudessa on yhä vähemmän aikuisia erilaisten oppijoiden tukena.

Olen tutustunut tällä valtuustokaudella sukupuoli-identiteettien maailmaan aiempaa syvemmin. Se on tullut osaksi valtuustotyötäni suunnittelematta. Kun olen keskustellut sateenkaari-ihmisten kanssa, on tullut vastaan konkreettisia ongelmia, joita he kohtaavat kaupungin palveluissa. Olen huomannut, että niihin voi vaikuttaa valtuustoaloitteilla.

Olen myös sohinut muurahaispesään. Tein aloitteen sukupuolineutraalien wc-tilojen saamiseksi kaupungin toimipisteisiin, ja sain siksi viharyöpyn Iltalehden ja Vauva-lehden keskustelupalstoilla ja henkilökohtaisissa viesteissä.

Sukupuoli on asia, jossa yhteiskunnallinen ja intiimi kohtaavat. Kun puhutaan sukupuolesta, puhutaan hyvin syvästä, henkilökohtaisesta kokemuksesta omasta itsestä. Jos kyseenalaistetaan ihmisten uskomuksia ja tiedostamattomia käsityksiä sukupuolesta, menee se helposti ihon alle ja tuntuu uhkaavalta. Silti jos halutaan, että niillä, jotka eivät sovi mies-nais jakoon, on hyvä olla itsensä kanssa, meidän pitää pystyä muuttamaan yhteiskunnassa tapaa ymmärtää sukupuolia. Kun havaitsen, miten henkilökohtainen ja tunteita herättävä asia sukupuoli on, vahvistaa se johtopäätöstä, että jokaisen pitää saada määrittää oma sukupuolensa omalla tavallaan.

Sukupuoli-identiteettien maailma ei ole sisäsiisti. Poliittista keskustelua sukupuolesta ei käydä vain virkamieskielen, päätösten ja pöytäkirjojen maailmassa vaan mielikuvien ja primitiivisten tunteiden maailmassa. Mutta jos halutaan muuttaa yhteiskuntaa yhdenvertaisemmaksi, siihen primitiivisten tunteiden maailmaan pitää uskaltaa mennä ja käydä keskustelua siellä.

Kaiken tämän keskellä olen välillä päässyt maailmaan, joka on minulle tuttu ajalta ennen politiikkaa: kansalaisliikkeiden maailmaan. Siellä istutaan illalla töitten jälkeen epämääräisissä kokoushuoneissa ja mietitään, mitä voidaan yhdessä tehdä tälle asialle. Sinne olen päässyt, kun olen tehnyt yhteistyötä kaupunginosayhdistysten kanssa lähimetsien puolustamisessa. Kansalaisaliikkeiden maailmassa minulla on kotoinen olo, ja siellä toimiminen merkitsee keitaita muun valtuustotyön lomassa.

Valtuustotyö on risteilemistä kielestä toiseen, kokemuksesta toiseen ja todellisuudesta toiseen. On silti asia, joka pysyy läpi kaiken tämän: ihmisyys. Tämä havainto on tavallaan luonnollinen ja samalla yllättävä. Oltiin sitten neuvottelukabineteissa tai torilla vihaisten ihmisten keskellä, se että kohtaan ihmiset ihmisinä, olen kiinnostunut heistä ihmisinä, hyväksyn että jokainen on erilainen ja jokaisella on inhimilliset ajatukset ja tunteet, toimii.

Myös kaikkea sitä, mitä haluan poliittisesti ajaa, yhdistää inhimillisyys – ajatus siitä, että jokainen ihminen on ainutlaatuinen, tunteva ja yhtä arvokas. Haluan vaikuttaa siihen, että koulusta erilaiset lapset saavat reilut eväät elämän. Haluavan vaikuttaa siihen, että mielenterveyspalveluissa on mahdollisuus inhimilliseen kohtaamiseen ja ihmisenä kasvamisen tukemiseen.  Haluan vaikuttaa siihen, että sote-uudistuksessa ihmistä ei jaeta palikoiksi siten, että yhdellä luukulla hoidetaan masennusta, toisella luukulla päihdeongelmaa, kolmannella kasvatuspulmia ja neljännellä taloudellisia huolia. Sen sijaan ihminen pitää kohdata ihmisenä, jonka elämä on yksi kokonainen asia.

Haluan vaikuttaa siihen, että seksuaalisuus ja sukupuoli on osa ihmisyyttä ja ihmisellä on oikeus niihin, olivatpa ne millaisia tahansa. Haluan vaikuttaa siihen, että me ihmisinä oppisimme elämään sovussa ympäristön kanssa ja tekemään päätöksiä, jotka suojelevat eivätkä tuhoa luontoa.

Tämä ei tarkoita, ettenkö haluaisi puhua myös rahasta ja toimia myös säästöpuheen ja konsulttiuudistusten maailmassa. Jos minulle riittäisi vain inhimillisyyden vaaliminen ihmisten välisissä kohtaamisissa, keskittyisin koulupsykologin työhön, enkä pyrkisi valtuustoon. Mutta se ei riitä minulle, vaan haluan vaikuttaa talouspolitiikkaan, haluan lukea budjettikirjani ja haastaa säästöpuhetta, jotta minulle tärkeät asiat tulisivat mahdollisiksi. Siksi pyrin valtuustoon.

Kiitos siitä, että te haluatte tukea minua valtuustoon pyrkimisessä. Jos kaikki menee hyvin ja pääsen jatkokaudelle, toivon, että kuljette rinnallani myös valtuustokauden ajan, otatte minuun yhteyttä ja autatte minua näkemään erilaisia maailmoja valtuustosalin ulkopuolella.